Pois comfort zonelta!

“Joo, kyllä mä osaisin ottaa muotokuvia. Ja olis tosi siistiäkin ottaa muotokuvia. Mutta kun se ei ole mun tyyliä, niin en ole oikein ikinä viitsinyt kokeilla.”

Tuon lauseen kuulin eräissä hääjuhlissa, joissa olin kuvaamassa. Puhujana oli keski-ikäinen herrasmies, joka itsekin harrasti valokuvausta, ja erityisesti luontokuvausta.  Kahvihörppyjen välissä herra selitti seikkaperäisesti kuinka häntä kyllä kiinnosti ihmisten kuvaaminen (ja että hän olisi luultavasti todella mahtava siinä), mutta koska hän oli jo tehnyt luontokuvaamista niin pitkään, että hän ei enää voinut “vaihtaa tyyliään.”

Samanlaisia juttuja tulee kuultua aina silloin tällöin valokuvauspiireissä: “Joo, osaisin itsekin ottaa tuollaisia kuvia, mutta noi ei ole oikein mun tyyliä” tai “En mä ole viitsinyt opetella käyttämään salamoita, kun mun tyyli on luonnonvalolla kuvaaminen.” Ja ihan näin mututuntumalta veikkaisin, etä 90% tuosta tyylimussutuksesta on joko laiskuutta tai pelkoa. Pelkoa oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemisestä. Pelkoa epäonnistumisesta. Pelkoa siitä, että huomaakin olevansa taas aloittelija.

Itse olen valokuvaajana tehnyt lupauksen, että en ikinä tule piiloutumaan valokuvauksessa sen tekosyyn taakse, että “joku ei ole minun tyyliäni”. Vaan sanon suoraan, jos en osaa tehdä jotakin. Ja jos joku valokuvauksen osa-alue kiinnostaa minua, niin aion opetella ja harjoitella sitä. Ja tänä syksynä päätin astua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle sporttikuvausten muodossa.

Ajatus jonkinlaisten urheilullisten kuvausten tekemisestä oli kytenyt omassa päässä jo pitkään; vaikka en itse mikään urheiluhullu olekaan, niin olen kuitenkin aina tykännyt liikunnan harrastamisesta ja tuttavapiirissäni on ollut kovia atleetteja, joita arvostan todella paljon. Ja vaikka urheilutapahtumia ja vastaavia on kyllä tullut kuvattua lehtitöissä, niin ikinä ei ole tullut oltua hirveän tyytyväinen tuollaisiin kuvauksiin. Paljon enemmän kiehtoi ajatus tehdä jotain Joel Grimesin atleettikuvien kaltaista: kovan valon käyttöä, hyvää asennetta ja jopa pientä teatraalisuutta.

Kovaa valoa ja kovaa asennetta.

Loppujen lopuksi projekti toteutui todella helposti. Parin onnekkaan sattuman ja muutaman lähetetyn sähköpostin jälkeen minulla olikin jo nippu “uhreja” kuvauksille. Ideana oli siis, että kaikki hyötyisivät kuvauksista ja kaikki pääsisivät ehdottamaan ideoita kuville – suuri osa kuvattavista olikin personal trainereita, joilla oli tarvetta valokuville. Syksyn aikana kuvauksia tehtiin ulkona, kuntosalilla ja myös studiolla Laajasalossa. Joihinkin kuviin otettiin mukaan vielä trainereiden asiakkaita, eli monipuolisuutta ei kuvauksista puuttunut!

Kuvaajana projekti opetti minulle todella paljon! Tilanteet, säät, kuvauspaikat ja ideat elivät ja vaihtelivat, ja monesti oli pakko harrastaa melkoista outside the box -ajattelua, että homma saatiin toimimaan (erityisesti opin inhoamaan punttisalien peilejä, jotka on taatusti suunniteltu etupäässä valokuvaajien riesaksi).

Ohessa pieni pakka syksyn kuvauksien satoa:

Kaiken kaikkiaan projekti oli mahtava kokemus! Ja tämän kaltaisia kuvauksia on tarkoitus jatkaa vielä vuoden 2018 puolellakin. Eli ei muuta kuin valtavat kiitokset mahtaville malleille, jotka tekivät tästä mukavuusalueelta poistumisesta ihan poikkeuksellisen mukavaa! Eli kiitokset seuraaville loistotyypeille:

– Susan Haakana (kotisivu http://timetfit.blogspot.fi/)

– Mimi Cajander (kotisivu http://mimigoesblog.blogspot.fi/)

– Pauliina Luomala

– Anna Sjöman