Postaus kamalista valokuvaajista – ja pari sanaa omasta kuvausfilosofiastani

Kamalat valokuvaajat ja huonot kuvauskokemukset. Tämä on sellainen aihe, josta minun on tehnyt mieli kirjottaa jo pitkään. Jostain ihmeen syystä törmään tähän teemaan, jos en nyt päivittäin, niin ainakin viikottain. Eli toisin sanottuna saan kuulla omilta kuvattaviltani kauhutarinoita heidän edellisistä kuvauksistaan ja kohtaamisista valokuvaajien kanssa.

Tässä pari esimerkkiä:

”Meillä edellinen kuvaaja otti maksun heti kuvauksien jälkeen. Ja kun lopulta nähtiin kuvat, niin ne oli ihan kauheita – ei haluttu mitään niistä. Mutta piti silti maksaa. Ja saatiin vielä haukut päälle; kuvaaja sanoi että olisi saanut hyvät kuvat jos olisi ollut parempia kuvattavia. ”

”Oli sillä kaverilla kyllä ihan hieno portfolio. Mutta ei kyllä tippaakaan kiinnostusta asiakaspalveluun – mökötti tuppisuuna koko hääpäivän ajan, paitsi välillä komenteli meitä ja häävieraita kuviin. Kaikille tuli jotenkin tosi epämukava fiilis noista tilanteista ja kuvaajasta.”

”Se kuvaaja oli heti alusta pitäen aika veemäinen ja ärsyyntyneen oloinen. Kuvausten aikana yritettiin ehdottaa paria ideaa josta oltais tykätty, ja tyyppi totesi että: ”Kumpi tässä on se valokuvaaja, minä vai te? Mä oon tehnyt tätä hommaa melkein 15 vuotta ja mulla on tutkinto Lahden Muotoiluinstituutista!”

Ja näitä esimerkkejä riittää. Jostain kumman syystä meillä kaikilla tuntuu olevan joku tarina huonosta valokuvaajasta tai huonosta valokuvauskokemuksesta! Mistä ihmeestä tämä johtuu?

Olen itse kehitellyt pari ajatusta, mikä tätä meidän ammattikuntaa vaivaa. Tässä top kolmonen:

1) Taiteilija-syndrooma.

Valokuvaukseen liittyy eittämättä taiteellinen puoli: me valokuvaajat pyrimme ottamaan kuvia, jotka ovat esteettisesti miellyttäviä. Ja lainaamme tuon toteuttamisessa aika hiivatisti oppeja varsinkin maalaustaiteen puolelta!

Mutta mitä monet valokuvaajat eivät tunnu tajuavan on se, että vaikka valokuvaukseen liittyykin taiteellisuuden aspekti, niin suurin osa meistä on loppujen lopuksi ihan normaaleja duunareita, joiden hommana on tehdä asiakkaalle mieluinen tuote… eikä meille mieluinen tuote.

En tiedä onko valokuvaajien ammattikunnassa jotain sisäänrakennettua alemmuudentunneta tästä asiasta: liekö joillekin kuvaajille jotenkin kamalan epätaitelijamaista, kun joutuu kuuntelemaan asiakkaan toiveita?

2) Insinööri-syndrooma

Veikkaan että valokuvaukseen liittyvä tekninen aspekti houkuttelee alalle ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita juuri tuosta valokuvauksen teknisestä puolesta, mutta eivät juuri mistään muusta. Nämä kuvaajat innostuvat uusimmista leluista: kameroista, objektiiveista, valaisulaitteitteista jne… mutta jotka eivät ole pätkän vertaa kiinnostuneista ihmisistä.

Olen päässyt pari kertaa todistamaan tällaisia kuvaustilanteita, ja onhan ne raskasta katseltavaa. Yleensä tämmöiset tyypit suhtautuvat jokaiseen kuvaustilanteeseen kuin he olisivat tekemässä tuotekuvausta: he asettelevat mallit ja valot toivotulla tavalla, ja jos malli tekee jotain muuta, he turhautuvat.

3) Tylsistymis-syndrooma

Jotkut valokuvaajat ovat kertakaikkiaan kyllästyneitä työhönsä, eivätkä osaa uudistua tai tehdä työstään mieleistä.

Valokuvaajan työ on muutakin kuin kuvaamista

Minkä takia tämä asia on sitten tärkeä? No, ehkä jotain kertoo se että tosiaan näin todella monella meistä on epämieluisa muisto valokuvauksista.

Yksi syy, jonka takia siirryin itse kameran taakse oli oma ylioppilaskuvaukseni, jossa valokuvaaja yritti saada väkisin minut hymyilemään ja silminnähden turhautui kun hymy ei vaan irronnut. Minua ärsyttää vielä tänä päivänäkin katsoa noita kuvia. Toisaalta tuo tilanne opetti minulle paljon; ja erityisesti sen, että valokuvaus ei ole pelkkää kuvaamista ja se muisto mikä kuvaustilanteesta jää on kuvauksen kohteella merkittävä osa itse kuvaa.

Pistän tähän oheen vielä pari omaa “kulmakiveäni” kuvauksien suhteen.

1. Minun kanssa kuvatessa saat ehdottaa omia ideoitasi; minusta ei ole mitään parempaa kuin kuulla hauska kuvausidea! Jos idea on suinkin mahdollista toteuttaa, niin tehdään se!

2. Minusta on kiva tutustua uusiin ihmisiin! Yksi parhaita puolia valokuvaamisessa on se, että pääsen tapaamaan kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä. Usein kuvauksien jälkeen harmittaa, että en ehtinyt jutella enempää!

3. Minulla ei ole tapana vähätellä kuvattaviani, tai syytellä kuvattavia epäonnistuneista kuvista. Joskus olosuhteet vain ovat vaikeat: vettä sataa kun kuvauksille toivottiin aurinkoa, lapset ovat kiukkuisia tai keskelle nenääsi tuli finni juuri ennen kuvauksia. Tätä sattuu ja yhdessä niistä selvitään.

4. En rahasta kuvistani etukäteen. Maksat sitten kun kuvat ovat valmiina, ja jos kuvat eivät ole mieluisia niin en pyydä maksua.

-Samuli