Satua ja fantasiaa

Syksy alkaa olla jo menneen talven lumia, kirjaimellisesti! Halusin kuitenkin vielä palata hieman ajassa taaksepäin ja kertoa yhdestä erityisen hauskasta kuvausprojektista, jonka toteutimme lokakuussa.

Koko tarina lähti liikkeelle siitä, kun Helsingissä asuva malli Ninoshka Galeano otti minuun yhteyttä ja kertoi, että häntä kiinnostaisi tehdä yhteistyötä kanssani. Ninoshka oli nähnyt kuviani netissä ja oli tykästynyt kuvieni tunnelmaan; erityisesti tyylini kuvata ihmisiä luonnossa. Tällaiset diilit ovat aika yleisiä mallien ja valokuvaajien välillä: kuvauksien yhteydessä raha ei vaihda omistajaa, ja molemmat osapuolet hyötyvät toisen ammattitaidosta ja voivat toteuttaa omia “unelmakuvauksiaan”. Järjestelyä kutsutaan ns. TFCD-kuvaukseksi (Time For CD).

Kun rupesimme keskustelemaan siitä mitä olisi tarkoitus kuvata, Ninoshka kertoi, että hän on satujen ja fantasian ystävä, ja haluaisi esittää kuvissa jotain hahmoa, mahdollisesti jonkinlaista metsänkeijua. Tämä oli kuin musiikkia korville – olen nimittäin itsekin aikamoinen fantasianörtti. Tämän lisäksi cinemaattinen (elokuvataiteen keinoja käyttävä) valokuvaus on ylipäätään kuvaustyyli, jonka suuntaan tunnun gravitoituvan yhä enemmän. Ei siis ihme, että nopeasti aiheen kuultuani minulla oli jo käsitys kuvien tyylistä.

Seuraavien viikkojen aikana teimme töitä omilla tahoillamme. Tänä aikana Ninoshka teki kuvauksia varten kaksi upeaa lehdillä koristelua pukua, jotka olivat jo varhaisessa valmistusvaiheessa inspiroivan näköisiä! Omalta osaltani tärkein ja haastavin tehtäväni oli kuvauspaikan etsiminen. Mielessäni oli juuri tietynlainen paikka, jossa olisi kuvauksiin sopivaa taianomaisuutta. Tällaisen paikan löytyminen ei luonnollisesti ollut aivan yksinkertaista, ja sopivaa kohdetta piti etsiä ympäri Helsinkiä. Olin jo antamassa periksi “täydellisen kuvauspaikan” etsinnästäni, kun oikea paikka sattui eteeni Espoonjoen varrelta: pikkuruinen puistoalue jalkapallokentän vieressä. Puiston pieni koko asetti haasteensa kuvauksille, mutta alueen puut muodostivat juuri sellaisen käytävämäisen tilan, jota olin etsinyt tuloksetta.

Lopultakin se löytyi. Ulkokuvauksissa hyvä kuvauspaikka on puoli voittoa!

Vähitellen kuvausten idea myös tarkentui. Päädyin itse kirjoittamaan jopa lyhyen tarinan päähahmostamme. Idean tähän sain kun satuin lukemaan artikkelin päivänkorentojen katkerasta elämästä: olentoparat odottavat ns. nymfivaiheessa vuoden ajan syntymäänsä, jonka jälkeen niillä on 24h tuntia aikaa toteuttaa elämäntehtävänsä ja kuolla. Melkoista draamaa! Tästä ajatuksesta inspiroimana raapustelin muutaman sivun tarinan olennosta, joka saattoi olla tai olla olematta “syksyn henki”, joka herää syksyn kauneimpaan kukoistukseen ja katoaa viimeisten lehtien tippuessa maahan.

Draamaa riitti myös kuvauspäivän suunnitellun kannalta. Olimme tietoisesti odotelleet syksyn väriloiston huippuhetkeä kuvauksiamme varten. Ongelmaksi muodostui kuitenkin sää: lokakuu osoittautui nimittäin uskomattoman sateiseksi kuukaudeksi, eikä aurinkoisesta päivistä ollut tietoakaan. Jouduimme perumaan kuvaukset useita kertoja, kun sääennustukset vaihtuivat kerta toisensa jälkeen aurinkoisesta sateeksi. Huomasin katselevani hermostuneena puista putoavia lehtiä ja tekeväni arvioita siitä, miten pitkään ikkuna kuvauksille olisi vielä auki. Lopulta päätimme ottaa riskin kuvauspäivän suhteen, vaikka ennuste ei täydelliseltä näyttänytkään. Riski kuitenkin kannatti.

Itse kuvaus olikin aikamoista herkkua. Tulimme välittömästi hyvin juttuun Ninoshkan kanssa ja kommunikaatio pelasi loistavasti. Usein Ninoshkalle riitti, että kuvailin yksinkertaisesti tunnetta tai ideaa, jonka halusin kuvaan, ja hän otti välittömästi kopin puheistani. Ammattimallien kanssa työskentely onkin usein siitä mahtavaa hommaa, että heitä ei tarvitse olla koko ajan ohjaamassa ja opastamassa. Tämä vapauttaa omia (varsin rajallisia) aivoresursseja muiden asioiden hoitamiseen. Tämä helpottaa kummasti, varsinkin kun ryhtyy tasapainoilemaan ulkona vallitsevan valon ja useamman salamavalon kanssa. Tästä oli apua, sillä aurinko painui kuvauksien loppuvaiheessa pilvien taakse ja auringonvalon sijaan takavalona piti käyttää salama+geeli-kikkaa. Tästä kikasta on tarkoitus tehdä oma blogipostauksensa, mutta oheinen esimerkki antaa osviittaa tempun tehokkuudesta.

Aina ei ole onnea auringonvalon kanssa. Tässä vaiheessa aurinko oli piilossa pilvien takana, mutta keinoaurinkona toimii lämpöisellä geelillä varustettu salama Ninoshkan takana. Salaman flaretus linssillä lisää kikan uskottavuutta.

Noin puolitoistatuntisen kuvausession jälkeen ilta alkoi hämärtyä. Tässä vaiheessa tuntui olevan sopiva hetki kuvata keijun tarinan viimeinen kappale. Löysimme hieman sivumpaa alueen, joka näytti huomattavasti karummalta ja jossa lehdet olivat jo tippuneet puista. Hilpeän “Ok, I’l just die quickly so I can get somewhere warm!” -lausahduksen siivittämänä kuvasimme keijun viimeiset kurkotukset kohti kuolevaa valoa. Nämä kuvat olivat minulle todellinen vau-kokemus, sillä Ninoshka heittäytyi rooliinsa upeasti ja kertakaikkiaan möi traagisen hetken ilmeillään ja eleillään. Kuvatessani muistan ajatelleeni, että “Tässä on jotain taikaa. ÄLÄ MOKAA TÄTÄ!”

Tarinan loppu. Siinä vaiheessa kun malli saa kuvaajan liikuttumaan, on aika hyvä todennäköisyys että kuvat ovat vahvoja.

Seuraavan viikon aikana valitsimme omat suosikkikuvamme vedoksista, jonka jälkeen ryhdyin käsittelemään valitut kuvat. Kuvien käsittely oli äärimmäisen hauskaa, sillä pitkästä aikaa oli mahdollista käsitellä kuvia vähän voimakkaammin -olihan tarkoituksena kuitenkin saada aikaan “elämää suurempi”, satumainen tunnelma. Ninoshka (samoin kuin minäkin) oli äärimmäisen tyytyväinen valmiisiin kuviin ja sovimme yhdessätuumin, että jatkossakin tehdään töitä yhdessä!

Ohessa vielä muutama kuva tästä satumaisesta kuvausessiosta:

-Samuli